lauantai 16. toukokuuta 2015

Virtaa kyliin



Tämän viikon Suomen Kuvalehdessä oli juttu, joka kertoi perheestä, joka suurin toivein rakensi Janakkalan Turenkiin Virtaa kyliin-hankkeen siivittämänä talon. Rakennushetkellä vielä lapseton pariskunta oli  siinä uskossa, että mikäli perheeseen siunaantuisi lapsia, koulukyyti reilun neljän kilometrin päähän järjestyisi neljännelle luokalle asti. Se lienee yksi oleellinen tekijä lapsiperheiden maallemuuttoa suunnitellessa. Päivähoito ja koulu. Edellytykset sujuvalle arjelle.

Isä rakensi talon, tytär syntyi, muutaman vuoden kuluttua poika. "Käytiin töissä, kaupassa, haettiin lapset päivähoidosta, isä nikkaroi lapsille leikkimökin, kokosi kasvihuoneen."
Perhe eli omaa unelmaansa maaseudun rauhassa. Kunnes tuli syksy, jolloin tytär aloitti esikoulun. Kuljetuspäätöksen mukaan tyttären noutopaikka oli metsätien päässä lähes neljä kilometriä kotoa. Esikoululaisen!
Tämän päätöksen isä sai muutettua niin, että tytär haettiin kotipihalta esikoulun ajan. Vielä ensimmäiseksi kouluvuodeksikin kyyditys järjestyi.
Sen vuoden jälkeiset tapahtumat perheessä tuntuvat uskomattoman epätodellisilta. Yhteydenottoja eri tahoihin, jotka kaikki eivät edes vaivaantuneet vastaamaan. Isälle ilmaantui sydänvaivoja, äiti ei saanut nukuttua, tytär jäi kotiin pois opetuksesta, vanhemmat tarjoutuivat maksamaan osan matkakuluista, äiti uupui, jäi sairauslomalle ja alkoi saatella tytärtä noutopaikalle, tytär oli vähällä jäädä tukkirekan alle; olisi ehkä jäänytkin, jos olisi yksin ollut taipaleella...

Lopulta perhe väsyi toivottomalta tuntuvaan taisteluun, myi kotinsa 40 000 euron tappiolla ja hankki toisaalta  uuden kodin. Voin kuvitella sitä turtumusta, mikä valtasi mielen, kun selvisi, että uudessa kodissa olikin laajempia kosteusvaurioita, kuin ostohetkellä oli arvioitu. Rahahuolet painoivat. Isä otti yhteyttä sosiaalityöntekijään. Sosiaalityöntekijä teki lastensuojeluilmoituksen.

Haluaisin uskoa, että tarina päättyy hyvin. En ole siitä kuitenkaan varma, vaikka jutun lopussa isä jatkaa kodin vaurioiden korjaamista, kantaa harkot sisään, sekoittaa laastia. Rakentaa uutta tulevaisuutta perheelleen? Riittääkö voimat? Äiti on edelleen työkyvytön, sairauslomalla.

Kiitos Janakkalan kunta! Enempää et varmaankaan olisi tätä perhettä voinut satuttaa. Kannattiko? Virtaa kyliin- hanke? Miten kukaan, joka on ollut mukana kyseistä perhettä koskevissa päätöksen teoissa voi katsoa itseään peilistä?
Sen lisäksi, että kyseisillä päätöksillä ei todellakaan ole säästetty mitään vaan päinvastoin, inhimilliset seuraukset ovat olleet käsittämättömät. Niitä ei rahassa mitata.

Tarinan koskettavuutta omalla kohdallani lisäsi se, että pystyin osittain asettautumaan tuon pienen koululaisen asemaan. Ensimmäiset neljä kouluvuottani koulumatkani oli vajaat kolme kilometriä. Osa matkasta oli metsätietä, osa maantietä.
Ainoat valot matkalla olivat parin, matkan varrella olleen maatalon pihavalot. Sulan maan aikana kuljettiin kävellen, talvella hiihdettiin. Latu tehtiin maantien lumipenkalle itse. Lumisateen jälkeen hiihdettiin taas umpihangessa, kunnes uusi latu vähitellen aukeni. Tukkirekkoja piti varoa. Ne olivat pelottavia, vaikka siihen aikaan tukkirekatkin olivat nykyisiä pienempiä. Kyllä ne silti saivat melkoisen ilmavirran aikaan ohiajaessaan. Piti olla tarkkana, ettei imu vienyt pientä kulkijaa mukanaan.
Kaikkein pelottavimpia olivat aurausautot. Niiden tulo piti aavistaa ja ehtiä ajoissa siirtymään toiselle puolelle tietä. Olisiko kuljettaja edes huomannut, jos olisi aurannut minut lumen mukana? Vieläkin aurausauton nähdessäni alitajunta käskee varomaan.
Kun talviaamuna seitsemän jälkeen lähti koulutaipaleelle, kesti hetken, ennenkuin silmä tottui pimeään. Kun oman kodin pihavalo lakkasi näkymästä, jäljelle jäi pimeys. Joskus pelottikin, vaikka kuljinkin koulutietäni siskojen kanssa. En siis koskaan yksin.


Se oli silloin. 60-luvun puolessa välissä. Siitä on 50 vuotta. Ajat ovat muuttuneet. 60-luvulla oli normaalia, että muutaman kilometrin koulumatkat kuljettiin omin voimin. Pitempimatkalaiset saivat jo silloinkin kunnalta kyydin.
Haloo, kuuleeko Janakkala? Mitä jos sittenkin olisitte tulleet perhettä edes puolitiehen vastaan? Hehän jopa tarjoutuivat maksamaan osan kustannuksista itse. Olisiko ollut sula mahdottomuus järjestää kyyti tälle pikku-koululaiselle? Vaikka vuodeksi kerrallaan? Lapset kasvavat. Parin vuoden kuluttua hän ehkä olisi ollut valmis suoriutumaan taipaleesta yksin. Ehkä jopa huolehtinut pikkuveljestäänkin.Silkkaa säästöä kunnalle!
Lehden jutusta sai käsityksen, ettei kyseinen perhe ollut ainoa. Olisiko kunnan ollut syytä miettiä koulukyyti-järjestelmäänsä samalla, kun houkuttelee lapsiperheitä veronmaksajiksi?


Vaikeaa on löytää mitään positiivista tästä jutusta. Pientä toivonkipinää luo jutun lopussa olevat lauseet.  Tytär on iloinen, viihtyy uudessa koulussa... Lapset sopeutuvat, siihen on uskottava. Liian kovan hinnan tämä  perhe silti on joutunut maksamaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti